tämän aamun riemun aihe: vaaka näytti 147,7 kiloa. Olen laihtunut :-)  Uutta potkua antaa löytämäni kalorilaskuri sivusto jonka jäseneksi liityin.

   Siinä minä istuin vanhempieni sohvalla ja juttelin äidin kanssa kun sisareni pöllähti paikalle puunkaatohommista. Hänen ensimmäinen kommenttinsa minulle oli, että minun pitäisi lähteä isän mukana käymään paikallisessa kebab-paikassa ostaan hänelle ja hänen kihlatulleen ruokaa, jotta hän voisi mennä kotiin lepäämään….

  Loukkaannuin taas kerran aika tavalla. Hän tietää, että pistin itseni taas laihdutuskuurille, mutta eipä taas aatellut muuta kuin omaa mukavuuttaan. On todellinen haaste pysyvä kasassa, kun ne joilta toivoisi apua ja tukea toimivat näin. Töissä oli jo taistelun paikka, kun työkaveri oli tuonut suklaata paikalle. En syönyt yhtään, mutta jouduin pyytään heitä pistään ne piiloon minulta.

   Nyt olen vielä taistelutahtoa täynnä ja kykenen omin voimin toimimaan järjen varassa, torjumaan mielitekoja, mutta toisaalta takaraivossa jyllää pelko. Mitä sitten kun tulee todella vaikeaa? Ilman tukea on vaikeaa jaksaa pysyä kurissa ….. Olen tällä viikolla koittanut miettiä edellisiä yrityksiäni muuttaa elintapaani ja löytää niitä asioita, jotka johtivat epäonnistumiseen. Jotta voisin ottaa virheistä oppia.

   Työterveyshoitaja sanoi, että kestää yhdeksän kuukautta saada elimistö tottuun uuteen rytmiin ja tehdä uusista tavoista pysyviä. Minä olen 3 kertaa väsynyt ja luovuttanut 6 kuukauden kohdalla. Mitä voin tehdä toisin, että jaksaisin pidemmälle ja voittaisin sen kesäloma nimisen mörön? Se millä pidän itseni aisoissa on nimenomaan arjen työrutiini, kun olen töissä liikun enemmän ja syön vähemmän. Mitä sellaista voisin löytää loma-ajaksi että se auttaisi pitämään rytmiä yllä?

   Niin monia kysymyksiä ja pohdinnan paikkoja. Onhan minulla aikaa miettiä.  Sitäkin miten lepytetään suuttunut sisko kun kieltäydyin hakemasta hänelle pikaruokaa…. Vai haluanko edes lepytellä? Hänen olisi aika miettiä sitä mitä voi minulta pyytää, varsinkin silloin kun olen nälkäinen.

   Miten sitä voikaan tuntea ylpeyttä kun selviää Hese-reissusta sortumatta hampurilaiseen? Minä ainakin tänään tunsin ja nautin kanasalaatistani ilman kastikkeita. Voisihan sitä sanoa että on vasta toinen päivä menossa…. mutta jos otan tuon ajatussuunnan menen taatusti metsään. Se on niin koettu ennenkin. Uusi mottoni olkoon että itseään saa ja pitää kehua. :-)  Kuka kissan hännän nostaisi jos ei kissa itse ?

   Eiköhän olisi vihdosta viimein todellakin aika ottaa edellisistä virheistä opikseni. Ruokapäiväkirjan aloitin, sillä se oli yksi niistä jutuista, jotka ovat auttaneet pysymään kasassa. On jotenkin kiehtovaa merkitä syömänsä ylös ja kun siinä on rehellinen on helppo seurata miten ruokavalion muutos edistyy. Nyt aluksi keskityn ruokavalion järkeistämiseen ja kun saan rytmistä kiinni alan lisätä elämääni liikuntaa. Parin viikon päästä alkaa vesijumppa, mitä oikeasti odotan. Aiemmat kokemukset siitä ovat olleet tosi positiivisia. :-)  Vesipeto kun olen….

Joskus ihmisen elämässä tulee aika katsoa itseään peiliin…. ja joskus niitä kertoja on useita. Niin on minun tapauksessani. Säännöllisin väliajoin vannon muuttavani itseäni ja elämääni ja hetken aikaa kaikki on ok ja uudet tuulet puhaltavat kovalla voimalla. Tämä tapahtuu minulle yleensä Tammikuussa…. lieneekö kimmokkeena ajatus “uusi vuosi ja uudet kujeet”.

Sen olen vuosien saatossa huomannut, että kevään lähestyminen ja valon lisääntyminen helpottavat päätöksessä pysymistä, olenhan 3 kertaa onnistunut kevään kuukausina pudottamaan yli 20 kg painoani alaspäin. Mutta sitten tulee kesäkuu ja alkaa työrytmistä poikkeava 3 kuukauden jakso, joka tähän mennessä on joka kerta romuttanut hyvän alkuni tuoden salakavalasti pikku hiljaa kaiken takaisin, kun syksyllä en enää osaakaan palata rytmiin.

Niin sanon hyvän alkuni, se 20 kiloa kun on vain murto-osa siitä ylimääräisestä taakasta, jota itsessäni raahaan minne menenkin. Urakkani kun on koko luokkaa valtava, kun 168 senttinen kehoni painaa tällä hetkellä enemmän kuin 150 kiloa näyttävä vaakani suostuu näyttämään.

Osittain joulun ansiota tämän hetken tilanne, sillä loka-marraskuussa olin syksyn pimeydestä huolimatta onnistunut jossakin, vaakani näytti jouluaattona tasan 150 kiloa. Kiitoksia rakkaat sukulaiset kaikesta siitä suklaasta, jota itseeni ahdoin pienen possun lailla - koko joululomani ajan. ( Puhumattakaan voitaikinaleivonnaisista ja pipareista….)

Päätin julistaa sodan läskejäni vastaan. Taas kerran….. Minulle vain olisi elämän ja kuoleman kysymys voittaa tämä sota, Nyt kun voin vielä tehdä jotain terveyteni eteen. Lääkärien sanoessa, että tällä menolla olen alle viisikymppisenä pyörätuolissa, minä vain naureskelin mielessäni. En enää! Eihän ole normaalia , että polviani särkee ja ylösnouseminen sattuu, kun ikää minulla on vasta 33-vuotta. Jo sen olisi pitänyt minulle jotain kertoa, kun sain 29-vuotiaana verenpainelääkityksen.

Päätin aloittaa tämän blogin siinä toiveessa, että se auttaisi minua pitämään motivaatiota yllä. Nyt kaikki vain vaikeampaa kun ei ole enää painonvartijoita. Itse minun tästä suostani on kuitenkin noustava… itsehän sinne vajosinkin!

SOTANI ON JULISTETTU JA ENSIMMÄINEN TAVOITTEENI ON SAADA VAAKAAN LUKEMAT 135 KILOA TÄMÄN KEVÄÄN AIKANA.